Työtä..

 

Viimeisen neljän vuoden aikana olen toistuvasti pyristellyt tätä vastaan. Useimmiten olen onnistunutkin löytämään itselleni jonkin tulon lähteen. Stipendin, keikkatyötä tai jopa kokonaisen projektin. Viimeisin projektityöni päättyi helmikuussa ja on poikinut pienimuotoista lisätyötä aina näihin päiviin saakka. Nyt ei ole tiedossa mitään.

Olen lähettänyt kymmeniä työhakemuksia tehtäviin katsomatta. Omalta alalta. Muilta aloilta. Ennakkoluulottomasti. Kaikki käy. Yrityksistä huolimatta kaksi työhaastattelua on nyt käytynä.

Ensimmäisessä ei ollut päätä eikä häntää. Epävarma nuori maisteri, joka odotti kahta muuta henkilöä saapuvaksi. He olivat 25 minuuttia myöhässä. Haastattelulle oli varattu puoli tuntia aikaa. Ehdimme sopivasti kahdet kättelyt ja sain vastata siihen yhteen kysymykseen, jota ei työhaastattelussa sovi edes esittää: Onko sinulla perhettä?

Pohdin viikonlopun yli, voinko kieltäytyä työtarjouksesta, jos saan sellaisen. Sitä ei sitten kuitenkaan tullut, joten pääsin piinastani.

 

Seuraava haastattelukierros odotti jo nurkan takana. Henkilöstövuokrausfirma, joka etsi asiakkaalleen sairauslomasijaista. Toimistotyötehtäviä, joita olen hoitanut jo menneiden työvuosieni aikana. Ensin etsittiin lomittajaa heti. Sitten asiakas halusi pärjätä itse yhden viikon. Tämän jälkeen piti kuulua jotakin muutamassa päivässä. Ja nyt olen lakannut jo odottamasta, vaikka he enteellisesti lupasivat pitää minut mielessä myös muiden työtehtävien suhteen.

Eletään vaikeita aikoja. - Yhteen hakemuksistani vastattiin automaattisella viestillä, jossa sanottiin, että he saavat jopa 100 hakemusta yhtä vapaata työpaikkaa kohden.

 

Tukea..

 

Vannoin itselleni, että romahtamisestani noustuani en joutuisi enää sosiaaliviraston syynättäväksi. Nyt olen pärjännyt omillani sitten vuoden 2005. Opintotuki on kuitenkin loppu. Joitakin kursseja puuttuu ja gradu on kesken. En ahdistuksekseltani onnistunut valmistumaan ennen tutkintouudistusta ja opintoja tuli vuosi lisää. Vaihdoin lääkitystä, koska hoitovaste ei ollut sivuoireisiin nähden riittävää.

Armollinen työvoimalautakunta on myös pohtinut tilannettani ja päättänyt, ettei minua voida hyväksyä työttömäksi työnhakijaksi, koska minulla on opiskelupaikka korkeakoulussa.

Suvun ja perheen apua on turha huutaa. Jäljelle jää sosiaalitoimiston luukku ja toimeentulotukihakemus. Nyt olen ainakin jo oppinut tekijä. Eräänä kauniina kesänä odotin päätöstä viisi viikkoa ja sosiaalityöntekijä moitti minua siitä, että olin päästänyt itseni turhan tiukille.